Onnellisuus? Mitä se on?
Nirvan vanha kivitalo heräilee aamuun jouluvaloissa. Ryystetään Sofian kanssa aamukahveeta. Jenni liitää paikalle: ”Ihanaa, lunta! Mä oon niin onnellinen, heti paljon valoisampaa.” Aamukahvit juotuaan nuottivalmentajat ja toimintaterapeutit lentävät kukin tahoilleen: nuorten kanssa metsälenkille, lasten koti- päiväkoti- tai koulukäynneille. Minä jään yksin taloon haistelemaan joulutuulia.
Alan järjestelemään odotustilan vitriiniä kuntoon: ”Kiitollisuuskortit”, ”Neuroperhe”, ”Keinoton” jne. Tälle aamulle itselle kolahtaa ”Hetkinen” -kortit. Nämähän ois eilen illalla ollu tosi hyvät, kun laitoin 6v. kaksosia nukkumaan ja kaivattiin sitä yhteistä rauhan hetkeä iltaan. Tunteet, pienet tarinat ja luovat ajatusleikit seikkailevat korteissa. Esim. ”Pelikaanin haukotus” -kortissa eläimet ovat touhunneet pihalla koko pitkän päivän ja lapsen kanssa voidaan yhdessä kokeilla, miten eri eläimet haukottelevat, esim. käärme, possu, kissa ja pienen pieni muurahainen. Kortteja voi halutessaan ostaa täältä: Voimatassun verkkokauppa
Lämmittelen mikrossa lounastani, eilistä makaronilaatikkoa, yläkerran keittiössä. Minna tupsahtaa hetkeksi paikalle. Pian hän jo kuitenkin pomppii portaita alas ja hihkuu: ” Mä oon niin onnellinen, niin onnellinen.” Kumma päivä, kumma talo. Jo toinen tälle päivää. En malta olla huutamatta perään: ”Miksi sä oot niin onnellinen?” ”Kun mää omistan toppapuvun”, Minna tarkentaa. ” Okei, selvä”. Juon vielä kupposen kahvia keittiön pöydän ääressä ja ihailen Eevan meille ostamaa upeasti hehkuvaa Lumenen joulukalenteria.
Onni on niin monimuotoinen juttu. Aina ei jaksa eikä osaa pysähtyä niiden hetkien äärelle, joista sen onnen voisi löytää. Meillä on usein vierellämme niitä arkisia onnen hippusia, jos vain haluamme ne huomata. Mistähän minä löytäisin sen tämän päivän onneni? Kaivan skannattavat paperit esiin ja aloitan kansio toisensa perään siirtämään papereita sähköiseen muotoon. Mukava tehdä välillä rutiinihommaa, jota ei tarvitse suunnitella mitenkään, tehdä vain. Skannaukseni keskeyttää pieni koputus toimiston kaapissa. Hei? Mitä? Minähän olen täällä ihan yksin. Vanha talo kai elää itsekseen. Mutta koputus jatkuu, kuuluu myös pieniä haukotuksia ja ovi narahtaa. Silloin minä näen ne. Kymmenen sentin pituisia tonttu-ukkoja hyppelee kaapin raosta toimiston lattialle.
Siinä ne nyt ovat. Unisena kasana kesäsyysuniensa jäljiltä. Ne harovat pitkiä harmaita naavapartojaan ja oikovat sammaleisia pölyisiä nuttujaan. Viimeisenä ulos hyppää kaikkein pienin, pirteän näköinen tonttu. Se tulee suoraan luokseni ja ojentaa käteeni aivan oikean sulkakynän. ”Siis minulleko, ihan omaksi?” kysyn. Tonttu nyökkää arvokkaasti ja liittyy kaltaistensa seuraan. ”Kiitos”, kuiskaan sille. Silittelen uutta upeaa kynääni ja jokin kuplii sisälläni. Katson, kun tonttujoukko pyyhkii viimeisetkin unenrippeet parroistaan. He ryhmittäytyvät seisomaan ympyrän muotoon, kumartavat kaikki yhtäaikaisesti ja kääntävät selkänsä toisilleen. Ne kipittävät ympäri talon etsimään omia paikkojaan, mihin asettua joulun ajaksi asumaan. Onnellisia hetkiä sinullekin lukijani!
Kirjoittanut toimistotyöharjoittelija Terttu Konttinen
